Terve taas!
Aamun valjettua Ridgecrestissä, hotellista lähtiessämme ulkona vallitseva 34F/+1 C asteen aamulämpö iski vasten kasvoja märän rätin lailla. Autostakin sai raaputtaa tuulilasin kevyestä huurteesta. Etukäteen oltiin kyllä jo varauduttu, että autiomaassa yölämmöt saattaa painua tammikuussa todella alas, mutta kyllä se kylmä tuntui kylmältä. Yöpymispaikkanamme ollut Motel 6 ei tarjonnut aamupalaksi kuin automaattikahvia, joten aamiaisella käytiin edellisiltana löytämässämme Kristy’s Family Kitchenissä. Paikka oli päällepäin todella vaatimattoman näköinen ja sisäänmennessä huomio ei voi olla kääntymättä paikan 90-luvun tyyliseen sisustukseen. Mutta niistä viis, tarjoilijat olivat erittäin mukavia, ruoka todella hyvää ja amerikkalaiseen tyyliin vajaa kahvikuppi täytetään silmänräpäyksessä. Kyllä, santsikupeista maksaminen ei kuulu tähän kulttuuriin vaan aamiaisella lähes joka dinerissa ja pienemmässä ravintolassa kahvikuppi täyttyy tiuhaan tarjoilijan juostessa kuuma pannu kädessä kuin mikäkin nopsajalka 🙂 Ridgecrestistä matka jatkui kohti Mojave National Preserveä, tuota erästä intiaanien entistä valtakuntaa. Barstown kohdalla, joka muuten oli seuraava yöpymiskohde, huomasimme suuntakyltit kohti Historic Route 66:ä. Sinnehän piti päästä ajamaan!
Pieni pätkä historiallista valtatietä
Tie alkoi mukavasti suht hyvällä asfaltilla. Tätä hyvää tienpätkää pääsimme ajamaan alle kymmenen mailia kunnes tuntui siltä että helvetti olisi päässyt irti, asfaltoinnin muodossa. Vauhtia oli lain sallimat 55 mph ja tuntui kuin auto hajoaisi kappaleiksi! Välillä oli pakko pysähtyä tienvarteen, jotta hampaiden kalinaa saisi edes vähän vaimennettua. M tarkasteli samalla tien kuntoa ja totesi sen olevan karmeassa kunnossa. Tiessä olleet halkeamat olivat pahimmillaan kämmenen leveitä ja syvyyskin samaa luokkaa, lisäksi tien pinnoitteesta oli lähtenyt irti valtavia lautasen kokoisia paloja (että terveisiä vaan Route 66:n ajosta prätkällä haaveileville). Kuten aiemmin mainitsimme siitä maasturin järkevyydestä, viimeistään tällä tiellä tämä valinta maksoi itsensä takaisin. Tämänkuntoista tietä jatkui yli 20 mailin verran kunnes päädyimme Ludlow-nimiseen paikkaan jossa oli Road closed-kyltit oletettavasti (heh heh) tien huonokuntoisuuden takia.
Moottoritielle oli pakko siirtyä ja jonkin aikaa ajettuamme päädyimmekin Mojave National Preserven porteille. Kyseessä on pelkkää erämaata oleva intiaanien entinen asuinalue. Täälläkin Visitor Centeriin menevä autotie on paikoin todella huonossa kunnossa ja suosittelemme tännekin matkaaville valppautta ja varovaisuutta. Toki kyltitkin sen jo mainitsevat, tosin kilpikonna-vaaran kera! Täältä tosiaan löytyy erämaalla asuva Mojave Desert Turtle eli aavikkokilpikonna. Ainuttakaan ei kyllä nähty 🙁 Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kelso Sand Dunes, hiekkadyynit jotka kasvavat kokoajan aavikkohiekan lentäessä tuulen mukana, tuulen osuessa ympäröiviin vuoriin hiekkamurut päätyvät yhteen ja samaan paikkaan muodostaen ajan kanssa nuo dyynit. Mojavesta löytyy myös muutama pieni tulivuorikin sekä aikoinaan tulivuoren purkauksesta syntynyt laava-alue, johon oli aikomus mennä mutta emme (kiitos M:n) koskaan löytäneet sinne johtavaa tietä. Pieniä maasturilla mentäviä hiekkateitä toki tuli vastaan montakin ja varmasti näistä arvuuttelemalla jokin olisi sinne varmasti vienytkin.
Kelso Sand Dunesille matkalla
Luova jaloittelutauko – katsokaa mihin astutte sillä kalkkarokäärme osaa naamioitua hyvin
Ei ristin sielua missään
Mojaven jälkeen suunnaksi valittiin Calico Ghost Town. Kyseinen paikka on 1880-luvulla ollut Kalifornian suurin hopeakaivos, mutta sen aavekaupungiksi muuttumisesta ei paikalla ollut juurikaan tietoa. Upean näköinen paikka todella oli. Sisäänpääsy $7 per nuppi, auto parkkiin ja tutustumaan. Paikka on erittäin hyvin restauroitu alkuperäisen kaltaiseksi tai ainakin sen henkiseksi. Jopa paikalla ollut henkilökunta oli pukeutunut ajan ja teeman mukaisesti. Pienille lapsille ja miksei muillekin lapsenmielisille ”kaupunkiin” oli rakennettu pieni junarata, jolla sai jonkin sortin opastetun sightseeing-matkan. Myös opastettuja aavereissuja oli mahdollista saada. Kaiken kaikkiaan mukava kohde ja kannattaa tämäkin käydä kurkkaamassa jos Yermon lähistöllä liikutte.
Calico Ghost Town
Kaikki alueen rakennukset oli joko restauroitu tai rakennettu teeman mukaiseksi
Nykyään Calicossa asuu 8 ihmistä
Ravintolan terassilla riitti kiikkutuoleja
Ennen se viimeinen matkakin mentiin vähän tyylikkäämmällä kulkuvälineellä
Mukava pieni paikka
Calicoon mennessä emme voineet olla näkemättä valtavia kylttejä moottoritien varressa ”PEGGY SUES 50’S DINER”. Tuntui, kuin kyltit eivät loppuisi koskaan joten lähdimme seuraamaan niitä ja kyseinen Diner löytyikin melko helposti. Tässä 50-luvun tyyliin rakennetussa dinerissa tarjoilijoiden asuja myöten kaikki oli teeman mukaista. Edulliset ja erittäin maukkaat burgerit sekä Root Beer Float täyttivät vatsamme ja matka jatkui takaisin kohti seuraavaa yöpaikkaa Barstowta. Takaisin ajoimme Highway 15:ta joka kulkee Los Angelesista Las Vegasiin. Tie on erittäin vilkas ja mukaan mahtui todella hurjia ajotilanteita, turvavälitkin olivat lähes yhtä lyhyitä kuin kotona Suomessa (jenkit osaa kyllä muualla pitää turvaväliä reilusti ja vilkun käyttämättömyydestä kukaan ei suivaannu vaan liikenne on joustavaa – saisi moni suomalainen tulla tänne oppimaan miten muut otetaan huomioon liikenteessä 🙂 ). Tämähän oli melkein pahempi kuin monien kauhistelema Los Angelesin liikenne (johon palataan myöhemmin). Myös rekkojen määrä oli huima. Saavuimme Barstowiin ja nyt valintamme oli osunut California Inn-nimiseen erittäin upeaan hotelliin. Hotelli oli todella siisti ja hotellin yhteydessä oli kuntosali, tätä kun on kaivattu, kun ollaan molemmat totuttu siihen 4-5 päivän treenaamiseen per viikko. Ja hyvää se kuntosali tekikin, taas jaksoi ajaa ja istua autossa.
Peggy Sues 50’s Diner – käykää ehdottomasti täällä! Näkemisen arvoinen paikka.
Aamu valkeni ja oli päivä jota M oli odottanut innoissaan. Nimittäin jatkoimme matkaa kohti Mojaven pikkukaupunkia jossa sijaitsee Mojave Air and Space Port. Siellä kun sattui juuri tuona päivänä olemaan lentotapahtuma jonne oli kaiken lisäksi ilmainen sisäänpääsy. Tapahtuma Plane Crazy Saturday järjestetään joka kuukauden 3. lauantai, ”mikä tuuri!” M totesi :). Tapahtumassa oli esillä erilaisia pienempiä ja vähän isompiakin lentokoneita, sekä useimmat koneiden omistajat lennättivät perheiden pienimpiä näillä koneilla. Taisi K:kin kokea tapahtuman mielenkiintoiseksi kun niin kiinnostuneena koneita katseli 🙂 Tapahtuma on käymisen arvoinen, jos Mojaven lähistöllä liikutte ja vaikkei lentokoneet olisivatkaan suurin intohimo. Los Angelesiin ei Mojavesta enää ollutkaan kuin parin tunnin ajomatka. Vuoristoalueelle tyypilliseen tapaan moottoritie rannikkoa kohti halkoi vuoristoja vuoriston perään. Liikenteen vilkastuessa lähes ruuhkaksi asti ei voinut välttyä ajatukselta että olemme erittäin lähellä Los Angelesia. Ja voi luoja sitä automäärää joka tuossa kaupungissa oli! Vaikkei liikenne olekaan Highway 15:ta kaltaista hurjapää-ajelua niin kyllä siellä jonoissa sai istua ihan uupumukseen asti. Mutta kuten jo tulikin mainittua niin automäärästä ja jonoista huolimatta liikenne oli joustavaa, muille annettiin tilaa ja perässä ei roikuttu (milloin me suomalaiset opitaan jättämään se minäminä-ajattelu liikenteessä pois?!).
Mojave Air and Space Port
Innokkaimmat pienet lapset pääsivät privaattilennolle, olisi lento kelvannut myös isommillekin. Taustalla purkua odottavia Boeing 747:ja (Jumbojet) ja yksi MD-11
Paikalla sijaitsi myös lentokoneiden hautausmaa
Kokeellisia (experimental) lentokoneita paikalla oli erittäin suuri määrä
Ruuhkista päästyämme päädyimme hotelliimme Super 8:iin, joka sijaitsi Venicen lähellä olevassa Culver Cityn kaupunginosassa. Saatuamme kimpsut ja kampsut huoneeseen piti aloittaa Losin tutkiminen. Sehän alkoi Universal Studiosin alueella olevasta Universal CityWalkista, joka oli kuin Las Vegas ostoskeskuksen muodossa. Neonvalojen loisteessa ja ihmisvilinässä oli toki oma hohtonsa mutta nyt emme kaivanneet sellaista. Pikkutuliaisten ostot ja mars hotelliin nukkumaan. Hotellin aamupala oli pieni, mutta odotetun kaltainen. Mitään proteiinipitoista sieltä oli turha etsiä (sen Activia-jogurtin lisäksi) ja pienen hiilaritankkauksen jälkeen suuntasimme nokat kohti Gold’s Gym Venice Beachiä. Kaikki Arnoldin uran tuntevat ja muutenkin bodailuun hurahtaneet tietävät, että tämä kuntosali on SE juttu. ”Mecca of the Bodybuilding”- kuten tämän rakennuksen seinässä oleva kyltti ilmoittaa! Parinkymmenen dollarin hintaisen päivämaksun jälkeen vaatteiden vaihtoon ja treenaamaan. Tämä sali on iso, siis oikeasti ISO. Ensimmäisen suht isolta näyttävän salin kulmassa oli oviaukko toiseen saman kokoiseen saliin ja sieltä löytyi vielä samanlainen oviaukko kolmanteenkin saman kokoiseen saliin..huh huh, mikä mesta! Paikassa oli vielä ulkosali jos mieli teki tehdä hauiskäännöt auringonpaisteessa 😉 Pukuhuoneessa M:n kotimaa oli kovinkin kiinnostava jutunaihe – parinkin eri treenaajan osalta. Valtava paikka, menkää tännekin! Eihän sitä koskaan tiedä milloin Iso-Arska on hauiksiaan treenaamassa 😉
Hyvän treenin ja hyvän mielen jälkeen matka jatkui kohti kuuluisaa Venice Beachiä. Ihan vinkkinä, parkkipaikkaa täältä on erittäin hankala löytää, mutta avun tähän tarjoavat parkkipaikka-yrittäjät jotka tarjoavat 4 tunnin pysäköintiä $15-20 hintaan, menkää tällaiseen niin säästyypähän rahojen mentyä ainakin hermot. Kuuluisa rantakatu on täynnä jos jonkinlaista turistikaman myyjää ja etenkin paitakojuissa, joissa kuvat painetaan itse paitoihin kannattaa olla tarkkana hinnoissa, tämän M sai kokea karusti. Aikansa kaupan paitoja katsellessa valinta osui tiettyyn paitaan ja tiettyyn painatukseen, oli aika hakea vastapainettu paita ja maksaa se. Hinnaksi kertyi yhdestä hihattomasta tank topista liki $47!! ”Ei voi pitää paikkaansa!” ”Tähän hintaan en suostu!” ”Muualta saa kympillä saman paidan!” totesimme myyjälle, myyjän toistaessa lausetta ”Tämä on tehty VAIN sinulle” (olo oli lähes kuin Egyptissä..only for you my friend) 😀 Hetken aikaa asiasta tapeltuamme hinnaksi kelpasi $25 joka sekin oli paljon, viereisen putiikin myydessä samaa paitaa tosiaan sillä kympillä. Eli olkaa tarkkoja paitapainamoiden kanssa, osassa veloitetaan paidan painatuksesta erikseen lisämaksu, osassa paidan tosiaan saa painettuna yli puolet halvemmalla. Kadulta löytyy kyllä myös useita ns. normaaleita liikkeitä, joissa on valmiit paidat ja erittäin edulliset hinnat.
Venice Beach
Venice Beachin ostos/rantakatu
Rantakadulla vastaan tuli lähes Gold’s Gymin vertainen paikka Muscle Beach. Rantapunttis, jossa Arnold kumppaneineen treenasi kultaisella 70-luvulla. Kyllä tuokin paikka veti tällaiset salirotat aika hiljaiseksi, jotain salaperäistä ja lähes maagista tuossa punttiksessa oli. Illemmalla lähdimme vielä tutustumaan Santa Monica Pieriin, jossa sijaitsee hyvien kalastusmahdollisuuksien lisäksi huvipuisto – kaikki keskellä korkeaa meren päälle rakennettua rantalaituria. Kuten arvata saattoi, tuokin paikka oli täynnä ihmisiä ja auringonlaskun katseltuamme päätimmekin lähteä takaisin kohti hotellia. Iltapalat vielä syötiin kalifornialaisessa pikaruokaketjussa, Inn-N-Out Burgerissa, jossa muuten oli koko reissun parhaimmat burgerit (kiitokset vinkin antajalle vielä)!
Muscle Beach
Arnoldia ei ole unohdettu mihinkään 🙂
Paikalliset treenaamassa ulkosalilla
Santa Monica Pier
Tästä alkaa Pacific Highway 1 – josta lisää seuraavassa blogissa
Kaunis auringonlasku
Väkeä riitti tungokseen asti
Tänne myös päättyy Route 66
Losissa vietimme neljä yötä, joten tarinaa riittää niin paljon että välttääksemme lukijoiden nukahtamisen jatkamme tarinaa seuraavassa blogissa 🙂 To be continued…
Lisää kuvia suurempina ja parempilaatuisina http://mhphoto.kuvat.fi/kuvat/Travelling/Kalifornia+2015/
Kuvat Plane Crazy Saturdaystä ja muistakin lentokoneista http://mhphoto.kuvat.fi/kuvat/Aviation/
arnold, barstow, calico, culvercity, desert, diner, goldsgym, kalifornia, losangeles, mojave, musclebeach, plane, ridgecrest, route66, santamonica, venice